Blogitekstit ja artikkelit

 

MUKES mukana Järjestöristeilyllä 2026 – Kohtaamisia, osallisuutta ja tekoälyä

 

MUKESin henkilöstö suuntasi toukokuussa merelle, kun perinteinen SOSTEn järjestöristeily kokosi järjestökentän toimijat yhteen 12.–13.5.2026.

Tämänvuotinen teema ”Demokratia nyt!” herätti vilkasta ja ajankohtaista keskustelua järjestöjen tulevaisuudesta, osallisuudesta sekä uusista arjen toimintatavoista.

MUKES-tiimille risteily tarjosi paitsi mahdollisuuden kohdata vanhoja tuttuja ja luoda uusia verkostoja, myös pysähtyä kahden meille tärkeän teeman äärelle: yksinäisyyden vähentämisen ja tekoälyn tuomien mahdollisuuksien.


Kuvia katveesta, sanoja hiljaisuudesta – Yksinäisyys vieraskielisen silmin


MUKES kuuluu valtakunnalliseen Järjestöjen yksinäisyysverkostoon, joka järjesti risteilyllä yhteisen tilaisuuden otsikolla ”Kuvia katveesta, sanoja hiljaisuudesta”. Tilaisuudessa käsiteltiin yksinäisyyttä ja osallisuutta Suomessa sekä niiden suoria vaikutuksia hyvinvointiin.
Yksinäisyys on maassamme yleinen ilmiö: THL:n mukaan lähes 30 % yli 16-vuotiaista kokee yksinäisyyttä ainakin joskus, ja tutkimusten mukaan jopa yli puolet ihmisistä kohtaa sitä jossain elämänvaiheessa. Myös Suomen Punainen Risti on nostanut yksinäisyyden yhdeksi merkittävimmistä hyvinvoinnin haasteista Suomessa. Yksinäisyys voi koskettaa ketä tahansa iästä tai elämäntilanteesta riippumatta. THL:n tutkimusten mukaan osallisuuden kokemus – tunne siitä, että kuuluu yhteisöön, tulee kohdatuksi ja on merkityksellinen – onkin monilla ryhmillä heikko.

MUKES pääsi tilaisuudessa esittelemään omaa toimintaansa ja toimme keskusteluun erityisesti vieraskielisten ikääntyvien näkökulman yksinäisyydestä. Kielellinen ja kulttuurinen etäisyys palvelujärjestelmään voi luoda näkymättömän seinän ihmisen ja yhteiskunnan välille, ja niiden tekijöiden vuoksi haasteet usein korostuvat.

 

Ann-Ly Palosaari kuvasi omassa puheenvuorossaan esimerkin kautta, miten syvälle pitkään jatkunut yksinäisyys voi juurtua. Eräs iäkäs Suomeen muuttanut henkilö oli kuvannut kokemustaan sanomalla:

“Minulla meni sata vuotta päästäkseni kotiin.”

Lause tiivistää kokemuksen ulkopuolisuudesta ja siitä, kuinka koti ei tarkoita vain fyysistä paikkaa vaan tunnetta kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta.

Esityksemme keskeinen viesti oli selvä: yksinäisyyttä lievitetään ennen kaikkea aidoilla kohtaamisilla ja kuuntelemisella. Nostimme esiin esimerkin omasta toiminnastamme: kun vapaaehtoinen Jututtaja soittaa ikääntyneelle ihmiselle tämän omalla äidinkielellä, pieni puhelu voi muuttaa koko päivän suunnan. Se lisää kokemusta siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään

Kuva: Siiri Jaakson

Esittelyjen päätteeksi käydyissä yhteisissä työpajakeskusteluissa nousi vahvasti esiin huoli siitä, että organisaatioiden välinen yhteistyö ei aina toimi saumattomasti. Apua voi olla vaikea löytää, osallistumisen kynnys on monilla noussut ja vastuu avun hakemisesta jää liian usein yksinäisen ihmisen omille harteille.
Keskusteluissa pohdittiin myös työntekijöiden kokemaa eettistä ristiriitaa: yksilön tilanteeseen haluttaisiin vastata kiireettömämmin ja avoimemmin, mutta rajalliset resurssit asettavat työlle tiukat rajat.

 

Tekoäly järjestöarjessa – renki vai isäntä?

Osallistuimme risteilyllä myös Viestintä-Pirittan vetämään työpajaan, jossa pohdittiin tekoälyn vastuullista käyttöä järjestötyössä. Aihe kiinnosti laajasti, sillä tekoälystä on nopeasti tulossa osa myös järjestöjen arkea.

Monessa järjestössä tekoälyä hyödynnetään jo tekstien ideointiin, tiedonhakuun, kääntämiseen, viestintään ja materiaalien tiivistämiseen. Rajallisten resurssien keskellä tekoäly voi olla merkittävä apu arjen työssä.

Työpajassa muistutettiin kuitenkin siitä, että tekoäly ei korvaa ihmistä eikä järjestötyön tärkeintä ydintä: kohtaamista, kuuntelemista ja luottamusta.

MUKESin näkökulmasta tekoäly tarjoaa paljon mahdollisuuksia erityisesti monikielisessä työssä. Selkokielisten tekstien muotoilu, raakakäännökset ja saavutettavien materiaalien luominen voivat auttaa tavoittamaan ihmisiä, jotka muuten jäisivät tiedon ulkopuolelle.

Keskustelua herättivät kuitenkin yhteisten pelisääntöjen puute, tietoturva sekä kysymys siitä, vastaako tekoälyn tuottama sisältö järjestön arvoja. Työpajasta jäi vahvasti mieleen ajatus siitä, että kaikkea ei tarvitse osata heti, mutta yhteiset pelisäännöt, koulutus ja avoin keskustelu on tärkeää aloittaa järjestöissä jo nyt.

Pohdintaa turvallisen tilan periaatteista

Risteilyn ohjelmassa käsiteltiin myös verkkokohtaamisten vuorovaikutusta ja turvallisen keskusteluilmapiirin rakentamista.

Tilaisuus herätti osallistuja pohtimaan sitä, miten turvallisen tilan periaatteet näkyvät käytännössä. Muiden kunnioittaminen, kuunteleminen ja ystävällisyys ovat monille itsestään selviä arvoja ja onko pakko sitä erikseen korostaa? Voiko siitä tulla päinvastoinen reaktio?
Toisalta yhteisten toimintatapojen sanoittaminen voi auttaa rakentamaan turvallisempaa osallistumista erityisesti uusille osallistujille.
Pohdimme tilaisuudessa myös sitä, voisiko turvallinen ja kunnioittava ilmapiiri näkyä yhä enemmän konkreettisissa teoissa ja aidossa kohtaamisessa – ei vain periaatteina, vaan arjen toimintatapana.

 

Eväitä kohti tulevaa

Kokonaisuudessaan Järjestöristeily 2026 oli antoisa ja ajatuksia herättävä kokemus. Se muistutti siitä, kuinka tärkeää järjestöjen tekemä ruohonjuuritason työ on osallisuuden vahvistamisessa ja yksinäisyyden vähentämisessä.
Palasimme toimistolle uusien ajatusten, tärkeiden keskustelujen ja uusien verkostojen kanssa – sekä entistä vahvemman motivaation kanssa jatkaa työtä muistiterveyden ja saavutettavamman arjen puolesta.


Kiitos SOSTE:lle ja kaikille kohdatuille kollegoille – tavataan taas ensi vuonna!

Tekstin viimeistelyssä on hyödynnetty tekoälyä.

 

27.5.2026 Siiri Jaakson & Ann-Ly Palosaari 

 

Frankfurtin opit: Kohti aidosti transkulttuurista hoivaa moninaiselle iäkkäälle

 

Huhtikuun 15.–17. päivinä 2026, osallistuimme Frankfurtissa järjestettyyn kansainväliseen ENIEC-vuosikokoukseen, jossa pureuduttiin ajankohtaisiin ja haastaviin teemoihin moninaisen työn kentällä.

Ohjelma nosti esiin kysymyksiä muun muassa kulttuurisensitiivisyydestä, hoivan ja köyhyyden yhteyksistä, sekä siitä, miksi hyvätkin aikomukset usein epäonnistuvat organisaatioiden pyrkiessä muuttumaan.

Yksi puhuttelevimmista puheenvuoroista minulle oli Transcultural Care – professori Julia Hahmannin puheenvuoro, joka haastoi kuulijat tarkastelemaan hoivaa syvemmin kohtaamisen näkökulmasta. 

Kuva: Jan Booij

Kun hoiva kohtaa moninaisuuden

Keskeinen oivallus Frankfurtista oli tämä, todellakin moninaisen iäkkään kohtaaminen ei voi perustua valmiisiin kategorioihin. Liian usein hoitotyö nojaa luokitteluun, erilaisiin diagnooseihin, hoitopolkuihin ja kulttuurisiin oletuksiin. Vaikka nämä ovat tärkeitä rakenteita, ne voivat samalla kaventaa katsettamme.
Moninainen iäkäs ei ole ensisijaisesti “muistisairas” tai “vieras”. Hän on ihminen, jonka elämä rakentuu useista kielistä, kulttuureista, kokemuksista ja muistoista. Hänen identiteettinsä ei ole pysyvä säiliö, vaan jatkuvasti muovautuva verkosto.


Transkulttuurinen hoiva  on paljon enemmän kuin kulttuuritietoa

 

Transkulttuurinen hoiva ei tarkoita pelkästään sitä, että tiedämme eri kulttuureista enemmän. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että luovumme oletuksesta, että voimme täysin “tietää” toisen ihmisen.

Frankfurtissa korostui ajatus siitä, että kulttuuri ei ole jotain, mitä ihmisellä “on”, vaan jotain, mitä hän tekee, joka päivä, jokaisessa kohtaamisessa. Tämä on erityisen merkityksellistä moninaisen iäkkään kohdalla, etenkin silloin kun muistisairaus muuttaa suhdetta kieleen, aikaan ja paikkaan.

Kun kieli katoaa tai muuttuu, ei ole kyse vain oireesta. Se voi olla myös eletty elämä, joka nousee esiin kerroksina: lapsuuden kieli, uuden kotimaan sanat, muistojen sirpaleet. Transkulttuurinen hoiva tunnistaa tämän monikerroksisuuden eikä se pyri yksinkertaistamaan sitä.

 

Kuva: Ann-Ly Palosaari

Vallasta luopuminen on ammatillista osaamista

Yksi konferenssin keskeisistä teoreettisista viitekehyksistä liittyi vallan kysymykseen. Kun nimeämme ihmisen diagnoosin tai taustan kautta, otamme samalla valtaa määritellä hänet. Tämä on usein välttämätöntä hoidon järjestämiseksi, mutta samalla se voi etäännyttää meidät ihmisestä itsestään.
Transkulttuurinen osaaminen tarkoittaa kykyä tunnistaa tämä valta sekä kykyä tarvittaessa luopua siitä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme oleta tietävämme, millaista hoivaa moninainen iäkäs haluaa pelkästään hänen taustansa perusteella, vaan annamme tilaa hänen omalle tavalleen ilmaista itseään myös ilman sanoja ja rakennamme hoivaa yhdessä hänen kanssaan nykyhetkessä, emmekä pelkästään valmiiden mallien varassa.

Säiliöstä verkostoon

Frankfurtissa tehtiin selkeä ero monikulttuurisen ja transkulttuurisen ajattelun välillä. Monikulttuurinen lähestymistapa voi huomaamatta lukita ihmisen yhteen “kulttuuriin”, ikään kuin hän olisi säiliö, joka kantaa mukanaan muuttumatonta perintöä.

Transkulttuurinen näkökulma sen sijaan näkee ihmisen verkostona.

Siitä syntyikin oivallus, että moninainen iäkäs ei palaa muistisairauden myötä “alkuperäiseen kulttuuriinsa”, vaan elää samanaikaisesti useissa todellisuuksissa.

Hänessä voi olla yhtä aikaa lapsuuden maisemia, työelämän muistoja ja nykyhetken kokemuksia uudessa kotimaassa. Tämä ei ole ristiriita, vaan se on ihmisyyden perusluonne.

 

Kuva: Ann-Ly Palosaari

 

Kohtaaminen on hoivan ydin

Ehkä tärkein oivallus oli yksinkertainen mutta vaativa: hyvä hoiva ei synny täydellisestä tiedosta, vaan aidosta kohtaamisesta.
Moninainen iäkäs ei tarvitse ammattilaista, joka osaa selittää hänen kulttuurinsa. Hän tarvitsee ammattilaisen, joka uskaltaa olla läsnä hänen todellisuudessaan myös silloinkin, kun se on epäselvä, muuttuva tai vaikeasti sanoitettava.
Se voi olla katse, kosketus, jaettu hetki. Se voi olla tuoksu, musiikki tai muisto, joka ei taivu diagnoosikielelle. Se voi olla hiljainen hyväksyntä siitä, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää, jotta voi kohdata toinen aidosti ihmisenä ennen kaikkea.


Frankfurtista Suomeen: ajatuksia, jotka jäivät elämään

 

Juuri tästä puheenvuorosta syntyi monia oivalluksia. Ihan konkreettisia ajatuksia siitä, miten myös Suomessa muistisairas moninainen iäkäs voisi saada parempaa, inhimillisempää hoivaa.

Ensimmäinen oivallus liittyy koulutukseen.

Tarvitsemme siirtymän pois “kulttuuritiedon” opettamisesta kohti reflektiivistä osaamista. Sen sijaan, että opetamme mitä eri kulttuureihin “kuuluu”, meidän tulisi harjoitella epävarmuuden sietämistä ja omien oletusten tunnistamista. Ehkä tärkein asiantuntija ei ole oppikirja, vaan moninainen iäkäs itse, myös silloin, kun hänen ilmaisunsa ei ole kielellistä.

Toinen ajatus koskee arkea hoivaympäristöissä.

Suomessa hoiva on usein tehokasta, mutta samalla hyvin yhdenmukaista. Frankfurtin keskustelujen jälkeen on vaikea olla ajattelematta, että pienilläkin muutoksilla voisi olla suuri merkitys. Mitä jos arjessa olisi enemmän tilaa eri kielille, tuoksuille, musiikeille ja rytmeille? Mitä jos hoiva ei tarkoittaisi pelkästään turvallisuutta, vaan myös tuttuuden ja merkityksellisyyden kokemusta?

 

Kuva: Ann-Ly Palosaari

Kolmas ajatus liittyy yhteisöllisyyteen.

Moninaisen iäkkään elämä ei useinkaan ole rakentunut yksilökeskeisesti, kuten suomalainen hoivajärjestelmä helposti olettaa. Perhe, ystävät ja yhteisöt voivat olla keskeinen osa hyvinvointia. Frankfurtin jälkeen herää kysymys, voisimmeko Suomessa nähdä läheiset enemmän kumppaneina hoivassa, ei vain vierailijoina? Kumppanuushoiva, joka varmasti tuo mukaan myös säästöjä, joita hallitus niin kipeästi kaipaa juuri nyt.

Neljäs oivallus koskee johtamista ja rakenteita.

Kulttuurisensitiivisyys nähdään usein lisäosaamisena, vaikka sen pitäisi olla osa hoivan ydintä. Jos kohtaaminen on laadukasta, myös hoiva on laadukasta. Tämä vaatii kuitenkin sitä, että organisaatiot tukevat työntekijöitä, eivät vain tehokkuudessa, vaan myös ajattelussa, reflektiossa ja kohtaamisessa. reflektoiva hoiva kuulostaa upealta. 


Ja ehkä kaikkein tärkein ajatus on se, että meidän on uskallettava olla tilanteissa, joissa emme tiedä. Transkulttuurinen hoiva ei ole valmiiden vastausten soveltamista, vaan läsnäoloa keskellä epävarmuutta. Se voi tuntua vaativalta, mutta samalla se on myös hoitotyön inhimillisin ydin.

 

30.4.2026, Ann-Ly Palosaari

 

Kolme päivää Jyväskylässä – kymmeniä kohtaamisia, jotka jäivät sydämeen

 

Kolme keväistä päivää Jyväskylässä toi mukanaan 46 merkityksellistä kohtaamista, kirjaimellisesti hetkiä, joissa jaettiin tarinoita, naurua, ajatuksia ja hiljaisuutta. Jo matkan alussa tuntui, että nämä päivät kantavat pitkälle, oli hyvä fiilis. Kevät oli saapumassa, ja sen mukana myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on kohdata toisemme. Ihminen todella tarvitsee ihmistä.
Ikääntyvät eivät ole vain palveluiden kohderyhmä, vaan valtava voimavara. Sen sai kokea konkreettisesti, kun kohtasimme monenlaisia ihmisiä: runoilijoita, taidemaalareita ja elämänkokemuksensa kautta viisautta jakavia ihmisiä.

Yksi erityisen koskettava hetki oli, kun saimme luvan jakaa Aune P:n runon “Äiti kaukana”. Se pysäytti lempeästi muistojen, sukupolvien ja rakkauden äärelle. Se pysäytti siihen, miten yhteys säilyy, vaikka välimatka kasvaa.

 

Äiti kaukana

Tänä keväänä synnyn uudelleen lapseni muistoihin.
Olen siellä nuori äiti.
Pieni käsi ojentaa voikukkia hikisessä nyrkissä.
Hän muistaa minua.
Kaukaisesta kaupungista hän sanoo minulle: "Äiti, muistatko?"
Lapseni kulkee lätäkköisellä tiellä oman lapsensa kanssa.
Lätäkön vedessä heijastuvat hänen kasvonsa.
Pieni saapasjalka rikkoo veden pinnan, väreet tekevät ryppyjä kuvajaiseen ja vesi samenee.
Lapseni kuiskaa: "Sinäkö siinä, äiti?"
Lähetän hänelle hymyn kaukaiseen kaupunkiin.

 

Aune P.

 

"ÄITI" taiteilija Galina Detchueva

 

Ensimmäinen päivä täynnä yhdessä oppimista ja kohtaamisen iloa

Ensimmäinen päivä vei meidät Huhtasuolle, missä tapasimme suuren joukon eläkeläisiä.

Vietimme yhdessä tunnin aivotreenien parissa – harjoittelimme muistia ja vietimme mukavan hetken yhdessä.

Sieltä matka jatkui Viitasaarelle, missä sama lämmin tunnelma jatkui. Jokainen kohtaaminen oli erilainen, mutta kaikissa oli läsnä aito kiinnostus toista ihmistä kohtaan.


Jälleen kerran tuli todistettua se, että opimme aina toisiltamme. Vierailimme myös omaishoitajan luona ryhmän päätteeksi, sillä hän ei päässyt paikalle. Viitasaarella tapasimme myös lahjakkaan taiteilijan Galina Detchuevan, ja hänen luvallaan laitamme muutaman kuvan teillekin näytille.


Päivä oli täynnä merkityksellisiä hetkiä ja kohtaamisia, jotka jäivät mieleen pitkäksi aikaa. On hienoa huomata, miten yhdessä vietetty aika voi tuoda hyvää mieltä ja vahvistaa yhteisöllisyyttä.

 

Huhtasuon eläkeläiset vauhdissa

 

 

 

Aivotreenit käynnissä

 

Taiteilija Galina Detchueva

Toinen päivä oli juhlaa, oppimista ja yhteisöllisyyttä

Seuraavana päivänä kokoonnuimme Jututtajakoulutukseen Piippurannassa. Päivä sai juhlavivahteen, kun juhlistimme samalla Jyväskylän 189-vuotissyntymäpäivää mansikkakakun kera. Tunnelma oli lämmin ja yhteisöllinen. Koulutuksessa vahvistettiin taitoja, jotka ovat yksinkertaisia mutta korvaamattomia: kuuntelemista, läsnäoloa ja kohtaamista.
Jututtajakoulutukset ovat aina olleet paikkoja, joissa muistellaan menneitä ja jaetaan kokemuksia. Niin myös tänään – keskusteluissa kuljettiin iloisista muistoista aina ihmiselämän vaikeuksiin asti. Oli hienoa huomata, miten avoin keskustelu ja toisten kuunteleminen lisäävät ymmärrystä ja tuovat ihmiset lähemmäs toisiaan.
Jututtajakoulutuksessa oli myös haikeutta. Koulutimme hankkeen viimeiset jututtajat – vapaaehtoiset, jotka tuovat keskustelun ja läsnäolon kautta merkitystä ikääntyvien arkeen. On vaikea päästää irti, kun tietää, miten tärkeää tämä työ on. Vaikka hankkeen päättyessä emme voi enää olla samalla tavalla tukena, on lohdullista tietää, että vertaistuki jatkuu Monikon kautta. Toivomme jokaiselle jatkajalle voimaa ja iloa tärkeään tehtäväänsä.

 

Uudet Jututtajat Jyväskylässä

 

Kolmas päivä herkkiä aiheita ja tärkeitä keskusteluja

Viimeinen päivä pysäytti ehkä kaikkein eniten. Kuolemaan liittyvissä työpajoissa kävi selväksi, että aiheesta tarvitaan lisää tietoa ja ennen kaikkea enemmän avointa keskustelua. Puhuimme muun muassa hautaamisen käytännöistä ja kustannuksista – asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia, mutta joista puhuminen ei ole aina helppoa. Silti juuri näissä keskusteluissa syntyi syvää ymmärrystä ja yhteyttä.
Keskusteluissa nousi vahvasti esiin myös se, että tarvitsemme kipeästi lisää tietoa näistä asioista sekä rohkaisua niiden ennakoivaan pohtimiseen. Omien toiveiden ja käytännön järjestelyjen miettiminen etukäteen voi tuntua vaikealta, mutta se helpottaa merkittävästi omaisten taakkaa silloin, kun sen aika tulee.

 

Kohtaamisten voima kantaa eteenpäin

Jämsässä meitä odotti vielä yksi lämmin yllätys, kun tapaamiseen saapui myös suuri joukko kantasuomalaisia. Keskustelu laajeni luontevasti moniin arjen tärkeisiin teemoihin: turvarannekkeisiin, palveluasumiseen, kustannuksiin sekä siihen, miten eri palvelut todella toimivat. Erityisen vahvasti esiin nousi vertaistuen merkitys. Kokemusten jakaminen, kuulluksi tuleminen ja toisten samankaltaisten tilanteiden ymmärtäminen loivat tilaan luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Juuri tällaisissa hetkissä konkretisoituu, kuinka tärkeää on, että ihmisillä on mahdollisuus kohdata ja keskustella avoimesti aivan kaikesta, mikä elämässä on olennaista. 

 

 

Aivotreenit Jämsässä

 


Monikko on yhteisöllisyyden suunnannäyttäjä

Keski-Suomessa meitä vastassa oli tuttuun tapaan lämmin vastaanotto. Yhteistyö Monikko ry:n ja kollega Alina Ahtamon kanssa muistutti, kuinka merkityksellistä paikallinen, ihmisläheinen työ voi olla.

Monikko on upea esimerkki siitä, miten ikääntyvien kanssa tehtävä toiminta voidaan tuoda osaksi arkea – asuinalueille, ihmisten luo. Se mahdollistaa yhdessä tekemisen kielestä ja taustasta riippumatta.

Tällä matkalla kohtasimme kantaväestön lisäksi ikääntyviä Venäjältä, Ukrainasta, Iranista ja Kongosta.

Vieraskielisten ikääntyvien tilanne ei ole helppo. Julkinen keskustelu maahanmuutosta ja ikääntyvistä maahanmuuttajista on usein sävyltään raskasta, eikä se tee työtä heidän kanssaan helpommaksi.

Silti elämä jatkuu – ihmiset elävät, ikääntyvät, muistelevat ja toivovat. Tarve tulla kohdatuksi ei katso kieltä tai taustaa.

 

 

 

 

Toivomme kaikille merkityksellisiä keskusteluja ja rohkeutta kohdata erityisesti niiden kanssa, jotka kaipaavat seuraa eniten. Toivottavasti kohdataan taas pian. 

 

 

 

Kevätterkuin,
Alina, Ann-Ly ja Siiri

26.3.2026

 

 

 

 

Vähemmistöjen ääni kuuluu yhä vahvemmin muistisairauksien tutkimuksessa

 

MUKES Blog:
Minority Voices Are Becoming Stronger in Dementia Research

Kun minut ensimmäistä kertaa pyydettiin mukaan Alzheimer Europe asiantuntijatiimiin työstämään etnisten vähemmistöjen muistisairauksiin liittyviä erityiskysymyksiä, olimme AE konferenssissa esillä vain yhden pienen session verran. Tuolloin olimme vasta alkuvaiheessa: meidän piti perustella, miksi vähemmistöjen näkökulma on tärkeä osa muistisairauksien hoitoa ja tutkimusta. Tutustuu AE 2018 raporttiin tästä: The development of intercultural care and support for people with dementia from minority ethnic groups

 

 

On hienoa huomata, kuinka paljon olemme edenneet näiden vuosien aikana. Työmme on kasvanut, syventynyt ja ennen kaikkea tullut osaksi laajempaa keskustelua.

Tänä vuonna konferenssissa The 35th Alzheimer Europe conference "Connecting science and communities: The future of dementia care" vähemmistöjen teemoja käsitteleviä sessioita oli jo useita – ja ne järjestettiin isoissa saleissa. Tämä kertoo siitä, että vähemmistöjen kokemukset, kulttuuriset erot ja yhteisöllisyys tunnistetaan yhä selvemmin osaksi muistisairauksien diagnosointia, hoitoa ja tutkimusta.

On ollut ilo nähdä, että alalle on tullut uusia tutkijoita ja toimijoita! Uusien yhteistyökuvioiden kautta löydämme jatkuvasti uusia näkökulmia siihen, miten muistisairauksia voidaan ymmärtää ja kohdata moninaisessa yhteiskunnassa. Meidän työ on tärkeää!

 

 

Kuva: Hanna-Stiina Heinmets

Yhteistyötä ja verkostoja yli rajojen

 

 

 

Verkostoituminen ja yhteinen oppiminen ovat meidän alallamme elintärkeitä. Bolognassa oli erityisen hienoa tavata ENIEC-verkoston kollega Saloua Berdai ja kuulla hänen työstään.

Saloua esitteli oman tutkimuksensa otsikolla: ”Moving toward inclusive dementia care for an ethnically diverse population in Belgium”

Esityksessä Saloua nosti esiin, että Belgiassa – kuten muuallakin Euroopassa – väestö ikääntyy ja moninaistuu, mikä haastaa nykyiset hoitomallit. Hänen mukaansa pelkkä kulttuurisesti ”herkkä” hoito ei riitä, vaan tarvitaan inkluusiivinen lähestymistapa, joka huomioi yksilön taustan, uskonnon, sosiaalisen aseman sekä omaishoitajien ja ammattilaisten roolit.

Berdai korosti, että ihmisten tarpeet ovat monimutkaisia ja muuttuvia, joten hoidon on oltava joustavaa ja aidosti osallistavaa – hoitoa, joka tunnistaa koko ihmisen ja hänen yhteisönsä.

 

 

 

Kuva: Hanna-Stiina Heinmets

 

Mitä uutta konferenssista jäi mieleen


Yksi toistuva ajatus Bolognassa oli ”Your best is good enough” – tärkeä muistutus meille kaikille, jotka työskentelemme ihmisten parissa. Täydellisyyden tavoittelun sijaan painopiste on aidossa kohtaamisessa ja kuuntelemisessa.

Konferenssissa nousi esiin myös kuolemaan ja elämän loppuvaiheeseen liittyvät kysymykset, jotka usein jäävät liian vähälle huomiolle muistisairauksien yhteydessä. Oikea-aikaisen diagnosoinnin merkitys korostui erityisesti elämän loppuvaiheen järjestelyissä: omaiset toivovat diagnoosia jo 1–2 vuotta aiemmin, jotta valmistautumiseen jää aikaa. Keskustelu kuolemasta muistisairaan henkilön kanssa alkaa usein vasta sairauden alkuvaiheessa, vaikka välissä on monta merkityksellistä elämänvaihetta. Tämä muistuttaa, että dementiaa koskeva keskustelu ei ole vain menneisyyden tarkastelua, vaan myös tulevaisuuden suunnittelua ja merkityksellisiä kohtaamisia.

Tapahtumassa korostui myös, että ulkoiset muutokset, kuten maahanmuutto, elämäntraumat ja sosiaaliset muutokset, voivat aiheuttaa eettisiä ja moraalisia ristiriitoja hoidon ja tuen kentällä. Ihmiset eivät aina pysty helposti mukautumaan uusiin olosuhteisiin, ja siksi tarvitaan enemmän yhteistyötaitoja ja yhteisiä toimintatapoja, jotta hoito olisi aidosti inklusiivista ja joustavaa.

Useissa sessioissa korostettiin myös yhteisiä alustoja ja jaettua tietoa omaishoitajien ja ammattilaisten välillä. Teknologian mahdollisuudet nähtiin suurina, mutta samalla muistutettiin, että digiosaaminen ja empatian välittäminen teknologian kautta vaativat harjoittelua ja tietoisuutta.

Monissa puheenvuoroissa nostettiin esiin erilaiset demografiset taustat ja kulttuuriset erot, jotka vaikuttavat siihen, miten muistisairaudet tunnistetaan ja miten hoitoa haetaan. Tämä vahvistaa, että tarvitaan yhä enemmän koulutusta ja tukea sekä ammattilaisille että yhteisöille, jotta palvelut olisivat aidosti saavutettavia kaikille.
Eräs muistisairas osallistuja tiivisti asian osuvasti: “Minulla on rajallinen elämä, mutta etsin silti ratkaisuja.” Se lause jäi mieleeni muistutuksena siitä, miksi teemme tätä työtä. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi ja saada tukea omista lähtökohdistaan käsin.

 

Alzheimer Europe, Bologna 2025 konferenssi osoitti, että vähemmistöjen näkökulma ei ole enää marginaalissa. Se on olennainen osa muistisairauksien tutkimusta ja hoitoa. Tämä kehitys antaa toivoa – ja motivoi jatkamaan yhteistyötä, joka tekee maailmasta vähän ymmärtäväisemmän paikan meille kaikille.

#35AEC


28.10.2025 Siiri Jaakson

 

 

Yksinäisyys ikääntyvien maahanmuuttajien elämässä – miksi siihen kannattaa kiinnittää huomiota?

 

 
Ikääntyvien maahanmuuttajien määrä kasvaa maailmalla vauhdilla. Vuonna 2020 heitä oli jo yli 12 % kaikista muuttajista. Eläkepäivien viettäminen uudessa kotimaassa voi olla rikastuttavaa, mutta se tuo myös isoja haasteita.

Ikä tuo tullessaan muutoksia: terveys heikkenee, toimintakyky vähenee ja moni menettää puolisonsa. Kun tähän yhdistyy muutto uuteen maahan, vaikeudet moninkertaistuvat. Kielimuuri, erilaiset tavat ja ruokailutottumusten eroavaisuudet voivat tuntua esteiltä. Uusien ystävyyssuhteiden rakentaminen on vaikeaa. Se voi johtaa vieraantumisen tunteisiin.

Yksinäisyys ei kosketa vain myöhään muuttaneita. Myös nuorempana maahan tulleet ikääntyneet kertovat syrjinnästä ja sopeutumisen esteistä. Jotkut kokevat olevansa kahden maailman välissä – eivät täysin osa omaa etnistä yhteisöä, mutta eivät myöskään valtaväestöä.

Tutkimusten mukaan maahanmuuttajataustaiset ikääntyneet kokevat yksinäisyyttä useammin kuin kantaväestö.


Yksinäisyys ei ole pelkkä tunne

Yksinäisyys ei ole harmitonta. Se voi heikentää terveyttä ja toimintakykyä. Pitkittyessään se lisää masennusta ja voi johtaa jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. On tärkeää muistaa, että yksinäisyys eroaa sosiaalisesta eristäytymisestä. Eristäytyminen on objektiivinen tila: verkostot ovat pienet. Yksinäisyys taas on kokemus siitä, ettei suhteita ole riittävästi tai ne eivät vastaa omia tarpeita.

Mitkä tekijät lisäävät tai vähentävät yksinäisyyttä?

 Yksinäisyyttä lisäävät:
  • Puolison puuttuminen ja yksin asuminen
  • Matala sosioekonominen asema
  • Heikko terveys ja toimintakyky
  • Masennus, ahdistus ja heikko itsetunto

 

 Yksinäisyyttä vähentävät: 
  • Laajat ystävä- ja sukulaisverkostot
  • Vahva sosiaalinen tuki
  • Aktiivinen osallistuminen yhteisön toimintaan

 

Miksi maahanmuuttajat eroavat kantaväestöstä?

Monet suojaavat tekijät eivät toimi samalla tavalla maahanmuuttajien kohdalla. Yhdessä asuminen, hyvät tulot tai avioliitto eivät tutkimusten mukaan aina suojaa yksinäisyydeltä. Tämä johtuu monimutkaisemmista taustoista: alempi sosioekonominen asema, heikompi terveys ja akkulturaatioon liittyvät esteet, kuten kieli ja yhteenkuuluvuuden puute.

Miksi tämä kaikki on tärkeää?
Yksinäisyys vaikuttaa sekä mieleen että kehoon. Sen ehkäisyyn on panostettava. Ikääntyvät maahanmuuttajat tarvitsevat palveluja ja yhteisöllisiä ratkaisuja, jotka auttavat rakentamaan uusia suhteita ja vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin voidaan tukea sekä hyvinvointia että kotoutumista.

Kolme käytännön vinkkiä yksinäisyyden vähentämiseksi ikääntyvien maahanmuuttajien parissa:
  1. Ryhmätoimintaa omalla kielellä ja kulttuurilla Kun ikääntyneet maahanmuuttajat pääsevät osallistumaan esimerkiksi keskusteluryhmiin, liikuntaryhmiin tai harrastuksiin omalla äidinkielellään, kynnys osallistua madaltuu ja yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu.
  2. Sillanrakentajia yhteisöihin Vapaaehtoiset tai vertaisohjaajat, joilla on sekä maahanmuuttajatausta että kokemusta suomalaisesta yhteiskunnasta, voivat auttaa tulkkina niin kielen kuin kulttuurinkin tasolla. Tämä tekee osallistumisesta helpompaa ja rohkaisee aktiivisuuteen.
  3. Osallisuutta päätöksentekoon Ikääntyville maahanmuuttajille voidaan tarjota selkokielisiä koulutuksia ja tukea, joiden avulla he voivat osallistua esimerkiksi kunnalliseen päätöksentekoon, yhdistystoimintaan tai vapaaehtoistyöhön. Kun ääni kuuluu, myös yksinäisyys vähenee.

Kirjoitus pohjautuu artikkeliin “The associations of socioeconomic status, social activities, and loneliness with depression: a multicohort study …” (Wang et al., 2024), johon pääse tästä: https://www.tandfonline.com/doi/epdf/10.1080/13607863.2024.2340736?needAccess=true.

 

24.9.2025 Ann-Ly Palosaari

 

 

Työpajakokemuksia ENIEC AM 2025 -tapaamisesta


Osallistuin ENIEC AM 2025 tapaamiseen, jossa työpajassa "Live-in migrant care workers" käsiteltiin asiakkaan kotona asuvia maahanmuuttajataustaisia "Live-in"-hoitajia, heidän oikeuksia, työolosuhteita, hyväksikäyttöä – mutta myös heidän mahdollista lisäarvoaan muistisairauksien hoidossa.

 

Työpajan teemat herättivät minussa hämmennystä monella tapaa. Minulta puuttui kokonaan tieto ja kokemus ikääntyvien asiakkaiden kotona asuvista, Suomeen muuttaneista hoitajista. Heräsi kysymys, miten tämä voi olla niin laajasti mahdollista, kun Suomessa tällaista toimintaa ei tunnisteta.

Yllättävän monella Euroopan kollegalla, ENIEC-verkoston jäsenillä eri maista, oli kokemuksia "Live-in"-hoitajista. Käsittelimme työpajassa tietoa, jonka mukaan esimerkiksi Saksassa noin 100 000–300 000 iäkästä käyttää kotona ”Live-in” hoitajia. Ilmiö on yleinen myös Italiassa, Itävallassa, Kyproksella, Kreikassa, Maltalla ja Espanjassa. Myös Alankomaissa ja Belgiassa on heitä tiedossa satoja.

"Live-in"-hoitajat ovat usein naisia ja tulevat Keski- ja Itä-Euroopasta sekä EU:n ulkopuolisista köyhemmistä maista. He muuttavat maahan joko työvoimatoimistojen välityksellä tai yksityisesti. Rekrytoivat organisaatiot eivät useinkaan takaa heille oikeudenmukaisia olosuhteita työskentelyyn. Työn ja asumisen rajat hämärtyvät, ja paljon esiintyy hyväksikäyttöä.

 

Työpajassa esiteltiin esimerkkinä hyväksikäytöstä Case "Ana". Ana tuli Brasiliasta työskentelemään Alankomaiden terveydenhuoltoon 40 tunnin sopimuksella. Käytännössä hän työskenteli ympäri vuorokauden ilman vapaapäiviä. Lyhytkin kävelylenkki keskeytettiin perheen vaatimuksesta. Ana päätyi lopulta nukkumaan vaatekaapissa kylpyhuoneen ja potilaan makuuhuoneen välissä. Kun hän valitti huonosta kohtelusta, hänet palkannut toimisto uhkasi karkottaa hänet. (Lähde: Eenvandaag-artikkeli)

Case-jälkeisissä keskusteluissa nousi esiin, että "Live-in"-hoitajat kohtaavat monia vakavia haasteita: alipalkkaus, pitkät työpäivät, riittämätön lepo, huonot elinolosuhteet sekä taloudellinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Lisäksi he kokevat usein sosiaalista eristäytymistä. Yleisesti heiltä puuttuu tarvittava koulutus ja valmennus, erityisesti muistisairaiden hoidossa. Kieli- ja kulttuurierot vaikeuttavat kommunikaatiota hoidettavien asiakkaiden ja heidän perheidensä kanssa. Monien oleskelulupa on sidottu työnantajaan, mikä vaikeuttaa ongelmien ilmoittamista.

Verkoston tapaamisen jälkeen tutustuin aiheeseen lisää ja kävi ilmi, että "Live-in caregiver" -malli on monissa maissa kasvava vaihtoehto perinteiselle vanhustenhoidolle väestön ikääntymisen vuoksi. Esille tuli myös tuore raportti, joka kertoo, miten järjestäytynyt rikollisuus on soluttautunut Ruotsin hoiva-alalle. (Lähde: Brussels Signal -artikkeli)

Positiivinen näkökulma: mahdollinen lisäarvo muistisairaiden hoidossa

Aiheessa voi kuitenkin olla myös valoisampi näkökulma. R. Verkaik ja C. Smitsin tuore artikkeli "Een zorgverleners als huisgenoot. De mogelijke meerwaarde van zorg-au pairs bij dementie" (2024) nostaa esiin, että kotona asuvilla "Live-in"-hoitajilla voi olla merkittävä lisäarvo muistisairaiden hoidossa. He voivat tarjota jatkuvuutta, emotionaalista tukea ja henkilökohtaista hoivaa, mikä voi parantaa muistisairaan hyvinvointia ja turvallisuuden tunnetta. Artikkelissa korostetaan kuitenkin, että onnistuminen edellyttää selkeitä pelisääntöjä, koulutusta ja reilua kohtelua. (Lähde: Verkaik & Smits, 2024)

Vaikka "Live-in"-hoitajat eivät ole vielä laajasti käytössä Suomessa, ilmiön tunteminen ja tunnistaminen on tärkeää. Mikäli tällainen hoitomuoto alkaa yleistyä, meidän on varauduttava sekä mahdollisuuksiin että riskeihin.Työpajakokemuksia ENIEC AM 2025 -tapaamisesta

 

Teksti: Siiri Jaakson

 

 

Jututtaja-hanke - yksinäisyyden vähentäjä ja hyvinvoinnin edistäjä

Jututtaja-hankkeen vapaaehtoiset tarjoavat keskustelu- ja puhelinseuraa eri kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluville ikääntyville, jotka eivät ole säännöllisten palvelujen piirissä. Hankkeen päätavoitteina on edistää hyvinvointia sekä muisti- ja aivoterveyttä ja vähentää ikääntyvien yksinäisyyttä. Kohderyhmänä ovat yli 55-vuotiaat arabian, englannin, venäjän ja vironkieliset ikäihmiset ja vapaaehtoiset.

Hankkeen keskeinen elementti on valmennusohjelma vapaaehtoisille, jotka tarjoavat puhelinseuraa tai tapaamisia omalla äidinkielellään. Valmennuksen aikana Jututtajat saavat ymmärrystä ikääntymisen haasteista aivoille ja muistille sekä konkreettisia teemoja keskustelun ja ilon jakamiseen eri muodoissa – puhelimitse, kasvotusten tai ryhmässä. Jututtaja-metodin tärkein elementti on tapaamisten säännöllisyys, aivo- ja muistia virkistävät tehtävät sekä yhteiset viikoittaiset kotitehtävät, jotka rikastuttavat molempien elämää. Tämä mahdollistaa ikääntyvien aidon vuorovaikutuksen tutulla kielellä, mikä on erityisen tärkeää heidän hyvinvoinnilleen. Samoin aivo- ja muistitreeni sujuu erityisen hyvin omalla tutulla kielellä. Suurin osa ikääntyvistä on kokenut soitot ja tapaamiset erittäin positiivisiksi.

 

 

Vuonna 2024 valmennettiin huikeat 111 Jututtajaa, joista 65 ryhtyi aktiivisesti toimimaan Jututtajina. Keskimäärin tapaamiset tapahtuvat kerran viikossa, mutta jotkut Jututtajat ovat viime vuonna tavanneet omia jututettaviaan peräti 80 kertaa.

Ensimmäisestä keskustelukaverista on monille Jututtajille tullut pysyvä ystävä. Useat Jututtajat ja ikääntyvät järjestävät yhdessä erilaisia asioita – käyvät museossa, kävelyllä, kirjastossa tai kirkossa.

Palautteiden mukaan jotkut ikääntyvät ovat löytäneet itselleen uusia harrastuksia, ja jotkut vapaaehtoiset ovat huomanneet, ettei ikääntyvä olekaan niin yksinäinen kuin alussa vaikutti. 

Jututtaja-konsepti on osoittautunut toimivaksi. Vapaaehtoiset käyttävät Jututtaja-teemoja keskusteluissaan, vaikka aiheet ovat joskus vakavia esimerkiksi kotimassa tapahtuvien tilanteiden vuoksi. Haastavina hetkinä vapaaehtoiset ovat oppineet käsittelemään ikääntyvien stressiä mutta päämääränä on aina positiiviset fiilikset ja iloinen yhdessäolo tai keskusteluhetki, joka pohjautuu dialogiin. Samasta taustasta tulevat Jututtajat pystyvät usein samastumaan ikääntyviin ja ymmärtämään, mitä he tuntevat. Keskustelujen aiheet laajenevat luonnollisesti. Alkuun vapaaehtoiset seuraavat Jututtajan ohjelman teemoja, mutta myöhemmin keskusteluista nousevat omat aiheet, kuten musiikki, pihatyöt, ruoka, filosofia ja taide, ja keskustelut muuttuvat vapaammiksi.

Hankkeen suurimmat haasteet ovat liittyneet kielimuureihin, ikääntyvien löytämiseen, mutta myös siihen, että vapaaehtoisten elämäntilanteet ovat muuttuneet paljon lyhyessä ajassa, eikä vapaaehtoistyötä ole voitu jatkaa omien toiveiden mukaisesti.


Mukes Mukula ja Mukulan ruokapiiri - kotona asuvien ikääntyvien tavoittamiseksi

 

Mukes Mukulasta lähtöisin oleva MUKULA ruokapiiri on Jututtajan osa-hanke, joka täydentää Jututtaja-valmennusta.

  • Ruokapiiri tavoittelee kotona asuvia ikääntyneitä yhteisen ruuanlaiton merkeissä.
  • Mukula ruokapiiri pyrkii tavoittamaan niitä ikääntyviä, jotka eivät välttämättä osallistu ryhmätoimintaan tai ulkopuolisiin tilaisuuksiin ja palautteiden perusteella nämä ruokapiirit ovat olleet erittäin suosittuja.
  • Ruokapiirissä vapaaehtoiset Jututtajamme ovat olleet apuna tulkkina,  aivo- sekä muistitreenien järjestäjänä sekä turvallisena saattajana kodista tapahtumapaikkaan. 

 


Lue lisää:  https://www.mukes.fi/mukula/


Takaisin